Vesineito

    Kuin syksyn lehdet
    sydän tippuu riekaleina maahan,
    päästelee värejä ilmaan,
    tunteita.

    Silmät löytävät uuden horisontin,
    mutta jokaisella viimalla osa kuluu pois,
    kuin merkiksi ikuisesta matkasta
    siitä ettei ikinä tavoita.

    Sisin tietää
    väreilee tyydytyksestä,
    kotisävelten kohdalla,
    pieninä paloin muistuttaen lämmöstä.

    Tyhjän täyteläinen katse katsoo takaisin,
    surusilmin toivottaen tervetulleeksi,
    kylmään kohtaloon
    sateen pyyhkiessä kasvot.


11/1/2014